Nuoren oma tarina: Selviän

9.7.2015

mä olen selvinnyt ensimmäisestä kouluvuodesta ja tehnyt parhaani. olen murehtinut liikaa, mutta onnistunut monessakin tehtävässä. mun on osattava olla kiitollinen niistä hyvistä hetkistä, milloin kaikki meni mahtavasti ja pystyttävä hyväksymään se, ettei aina mene niin. mä olen siellä siksi, että kehittyisin taitavammaksi ja hyväksyisin vastoinkäymiset. en siksi, että keskittyisin pelkästään mun mokaamisiin. olen ollut omissa oloissani, vetäytynyt ja haukannut happea ihmisistä, mutta sekin on fine, koska mä tarvitsen omaa tilaa ja aikaa. siten mä jaksan taas muutaman tovin eteen päin. mä olen saanut kehuja kädenjäljistäni ja mä otan ne itseeni. mä epäröin aina välillä olenko luotu mihinkään, mutta kyllä mä uskon, että musta on tähän. mä tulen olemaan varmempi, kokemusten kautta. musta saatetaan puhua, mutta mä tähtään omiin saavutuksiin ja pyrin tulemaan toimeen jopa pahimman vihollisen kanssa. mun elämä ei ole aliarvoista.

mä en ole eilinen, en huominen, mä elän tässä hetkessä ja nyt.

mä olen kokenut elämässäni inhottavia hetkiä, sellaisia hetkiä, jotka ovat olleet epämieluisia. mä olen tulkinnut ne semmoisiksi, joiden vastenmielisyyttä harva edes ymmärtää. hetki on ohimenevä eikä lainkaan pysyvä tila, mutta hetkiä on useita ja tiheästi. seinä tulee vastaan ennen pitkää, mutta päätöksen teen itse: kävelenkö päin vai kierrän? vauhdikasta puistojumppaa. kiusalliset hiljaiset tilanteet. uteliaat kysymykset. intensiivinen katse suoraan silmiin. uusiin ihmisiin tutustuminen. vastuu ja velvollisuudet. väistämätön kiire ja ärtyneisyys. a h d i s t u s. osa luetelluista ovat lopulta osoittautuneet positiiviselle kannalle ja jälkikäteen olen toistanut itselleni, että en hävinnyt tai kuollut eikä ollut hassumpaa. kun vain en jarruta, en luovuta enkä jää tuleen makaamaan, tulevaisuus silloin avoinna hyvin paljolle.

mä olen käynyt terapiassa ja mulle on avartunut toinen ulottuvuus. osaan, pystyn ja uskallan hakea apua, jos omat voimani vähenevät. olen ollut rohkea askeltaessani klaaran portaita ylös. mä olen myös moneen otteeseen ollut melko sanaton, itkevä ja masennuksen puoleen kääntyvä. en ole täyttänyt vaatimuksiani ja olen enemmän tai vähemmän suorittanut tilannetta. olen mä saanut sekä jakaa paljon kahlittuja tunteita, hirviömäisiä ajatuksia että sisäisiä homehtuneita patoumia. mikään käynti ei kuitenkaan ole tuntunut turhalta, sillä olen oppinut paljon itsestäni tuolla, muuttunut parempaan suuntaan ja saanut mahtavia vinkkejä positiivisen asenteen ylläpitoon. näen minäni selvempänä kuin ennen, vaikka toki tutkimista vielä löytyy hurjan paljon. joka kerta saadessani jotain aikaiseksi (mukavaa/epämukavaa), olo kohenee kummasti. mulle lääkkeenä toimivin on; tee enemmän - ajattele vähemmän. mä voin halutessani käännyttää ikävät ajatukseni pois ja jatkaa samaan malliin kuin ennenkin, lannistumatta. voin vapaasti kannustaa itseäni kaikessa mihin ryhdyn.

tykkään rauhasta ja yksinolosta, silti en kauaa sitä siedä saatika loputonta yksinäisyyttä. onnekseni en ole yksin. kiitos sinun